Raatojuoksu Paavon silmin

Raatojuoksu 2017 -Paavo Forsberg

Kaiken kaikkiaan 40. ja oman 10. raatojuoksuni kunniaksi päätin näpytellä tänne hieman sivuntäytettä. Paljon on vettä virrannut Kymi- ja Pielisjoissa siitä, kun 14-vuotiaana ahtauduin kylän rohkeimpien miesten kanssa Hietasen Arin Opeliin ja lähdin ensimmäiseen raatooni. Tapahtumassa on oma viehätyksensä. Normaalia suunnistuskilpailua rennompi meininki, yhteislähtö ja häivähdys lähestyvästä talvesta. Kuntosuunnistajan unelma!

Moottoritie on kuuma

Tällä kertaa kisaseurana toimi keväällä paluun lajin pariin tehnyt Joni Yrjölä. Jonin Volkswagen Golf kurvasi Kalervontielle 7.30 kisapäivän aamuna. Hyppäsin puikkoihin ja niin lähdimme kohti Sipoota. Elimäen sumuisia peltoja halkoessamme iskimme äänentoistolaitteisiin suunnistusräpin kiistattoman ykkösen, Sinisen Ylivoiman. ”Kantapäät ja selän esittelen sulle. Niin kuin Guergiou, se on duunia mulle.” Tunnelma autossa oli latautunut.

Saavuimme pääkallonpaikalle ennen kello yhdeksää. Pian törmäsimmekin jo tuttuihin. Kamat päälle, numerolappu rintaan ja kengät jalkaan. Siirryimme lähtöpaikalle Arskan kanssa mukavia jutellen. Päivän kuntoni oli melkoinen arvoitus, jalkavaivojen takia olin lähinnä oleillut kuntosalilla viimeiset pari kuukautta. Pari minuuttia ennen lähtöä astelin kartoille. Joni ja Heidi näyttivät molemmat lähtevän läheltäni. Olimme valinneet päivän radaksi ”helpon” 10 kilometriä. 30 sekuntia lähtöön. Painoin polarin päälle ja irrotin kartan vaivihkaa lankusta. Kaikki valmiina suunnistusjuhlaan!

Ylilataus

Miehekkään lähtölaukauksen kajahdettua tuhat suunnistajaa säntäsi liikkeelle. Heitin viimeiset läpät Jonille ja syvennyin K-pisteen ja ykkösvälin etsimiseen kartalta. Lyhyehkö väli, menen vasemmalta tien ja niityn kautta, rasti mäen päällä, selvä peli! Edessä oli valtava määrä porukkaa vauvasta vaariin. Aloitin melko maltillisesti, mutta jouduin silti pomppimaan tien laidassa hitaampia ohitellakseni. Niityltä metsään. Aloin päästä hyvään kisafiilikseen ja jatkoin letkan ohittelua. Yhtäkkiä eteeni ilmestyi tontti. Hetkinen… muut näyttivät painavan täysillä eteenpäin. Taisivat ollakin eri radalla. Onneksi tajusin pian olevani noin 100 metriä rastista vasemmalla. Minuutin-parin koukku.

Kakkosväli olikin jo pidempi. Moottoritien alitus ja melko pienpiirteistä avokalliomaastoa. Ykköseltä tielle laskeuduttuani Joni ja Heidi tulivat vastaan. Muutkin siis pummasivat. Alikulkupaikalla joenrannassa oli keski-ikäisiä trikooleidejä tientukkeena niin maan penteleesti. Loikkasin soutuveneen ylitse välttääkseni isommat kontaktit. No, ainakin jalka tuntui kestävän hyppelyn. Vähän nelivetoa mäessä ja ojan yli, sitten metsäkoneuraa kohti rastia. Valtaosa kanssakilpailujoista tuntui suuntaavan jonnekin muualle. Hämmennyin hieman tyhjästä metsästä ja suunnistusajattelu alkoi hajota. Aloin säntäillä. Ei rastia. Sorruin kysymään neuvoa eräältä tädiltä. Hänkin oli hieman pihalla. Pysähdyin ja katsoin rauhassa karttaa. Idealamppu syttyi ja suuntasin aukon kulmalta rastille. 2-3 minuuttia härväämistä. Ei alkanut ihan putkeen. ”No tästä pääsee vaan ylöspäin” ajattelin ja laskettelin soratietä kohti perhosten keskusrastia.

Hommat aukee

Keskusrastin jälkeen (ei välipalaa) suuntasin kohti ensimmäistä, 6 rastivälin pidempää perhoslenkkiä. Nyt alkoivat liput löytyä mallikkaasti. Vedin ensimmäiset välit melko konservatiivisilla reitinvalinnoilla peltoihin ja sähkölinjaan tukeutuen. Edelleen todella vähän kanssakilpailijoita. Kärki oli varmaan mennyt menojaan. 7. ja 8. väli tarjosivat mielestäni kisan parasta suunnistusta. Hölkkäilin pieniä polkuja pitkin ja luovin avokalliomäkien välistä. Nautinnollista mutta täysin autiota, yhden pikkutytön näin. Molemmat välit nappiin. Sitten vaan alas pellolle ja kohti keskusrastia.

Alkoi kieltämättä jo vähän puuskuttaa. Keskusrastilla mehua. Kohti lyhyempää, kolmen rastivälin perhosta. Kymppi löytyi oppikirjamaisella tarkkuudella, 11 vaati pientä työstöä. Missä kaikki olivat? Sähkölinjaa mukaillen takaisin pellolle ja omia jälkiä pitkin viimeistä kertaa keskusrastille. Nyt suolakurkut jo maistuivat. Ja mehu myös.

Elävät kuolleet

Loppupätkää kohti lähtiessäni vilkaisin polaria ja totesin, että haaveet puolentoista tunnin maagisesta alituksesta sai (tälläkin kertaa) unohtaa. 1.45 olisi kelpo suoritus päivän vireellä. Jalkoja alkoi jo niin sanotusti hapottaa, joten välttelin mäkien päälle nousua ja hyödynsin kukkuloiden välisiä hakkuuaukkoja. Hihitteleviä, ruotsia puhuvia naisporukoita tuli selkä edellä vastaan, ”ovat varmaan vitosella tai sitten meikäläisellä menee päin honkia” ajattelin ja poljin risukossa eteenpäin. Suunnistus pysyi hanskassa ja jalka nousi vielä jotenkuten. Keskivartalon hallinta alkoi jo kärsiä, varsinkin metsäpätkillä. Rastilla 14 oli aika vaihtaa karttaa.

Rastille 15 pääsi luukuttamaan tietä pitkin. Moottoritien ylitys ja risteyksestä oikealle. Kovalla alustalla juoksu rullasi vielä nätisti, vaikkei se enää helppoa ja kivaa ollutkaan. Nyt näkyi jo muitakin. Letka kuitenkin kaarsi jälleen jonnekin ihan muualle. Kävin omalla rastillani ja ihmettelin asiaa. Kohti seuraavaa rastia. Tietä ja polkua. Roikuin kynsin hampain 4 hengen porukassa. Yläkerrassa alkoi jo sumeta, ja seurasin sokeasti porukkaa. Väärä rasti. Miten voi olla? Onneksi tajusin pikaisesti olevani viereisellä mäenhuipulla. Mäkeä alas ja pusikon läpi omalle rastille. Jälleen ainoana. Takaisin soratielle ja letkaan.

Keskityin edellä juoksevan kilpailijan kantapäiden pitämiseen näkökentässä. Tieltä puskaan ja siitä ylämäkeen ja metsän siimekseen. Toivotaan toivotaan. Väärä rasti. P******! Hetki pähkäilyä, jonka jälkeen 90 asteen käännös ja mäenrinnettä sivusuunnassa. Siellähän se oma lippu olikin. Alamäkeen ja siitä pellolle. Nyt alkoi olla jo perinteistä raatomeininkiä. Ihmisiä tuli selkä edellä vastaan, mutta samaan aikaan myös oman selän takaa puuskutti kavereita ohi. Lasittuneita katseita ja läähätystä. Lits läts, viimeiset metrit sipoolaisessa riisipellossa ja sillan kautta pyörätielle. Siinä oli varmaan ohi autoilevilla nähtävää, kun halloweenin hengessä zombit vaelsivat kohti maalia. Itse kykenin vielä liikkumaan juoksua etäisesti muistuttavalla tavalla.

Kiemurtelin Helsingin Suunnistajan kanssa kiellettyjen tonttien välistä ylämäkeen toiseksi viimeiselle rastille. Nyt meni jo kävelyksi. Viimeiset vilkaisut karttaan ja kaikki peliin kohti vikaa rastia ja maalisuoraa. Tällä kertaa ei nähty junnuvuosien tavaramerkkikiriä, pari kaveria pääsi ohi. Kellot seisahtuivat aikaan 1.49.53. Polar kertoi matkaa taittunen 14km verran.

Mitalikahvit

Mussutettuani puolisenkymmentä suolakurkkua ja kitattuani kolme mehulasia lähdin tyytyväisenä kohti pukkaria. Suoritus oli ihan fine näillä pohjilla, jalka ei vihoitellut ja kivaa oli ollut. ”Sarjassa H10KMH Paavo Forsberg kolmanneksi ajalla…” kuuluttaja tiesi kertoa. Ajattelin että tuossa nyt on joku virhe ja lampsin suihkuun. Vaan eipä ollut. Ilmanko ei näkynyt muita saman sarjalaisia rasteilla. Kävin pokkaamassa kahvinkeittimen palkintojenjaosta. Oli lievän kiusaantunut fiilis kätellä ainakin 10 vuotta nuorempaa voittajaa aplodien saattelemana. No eipä siinä, kahvinkeitin tuli opiskelijalle tarpeeseen. Taidan kuitenkin palata ensi kerralla kymppi vaikeaan, voi helpommin harrastaa rehellistä peesissä roikkumista ja koodien huutelua.

Kahvinkeittimen lisäksi mieltä lämmitti se, että Joni veti 8 vuoden tauon jälkeen Urheiluseuran paidan päälleen. Jotkin asiat ovat urheilullista menestystä ja glooriaa suurempia.

Tässä vielä Urheiluseuran edustajien sijoitukset:
H10KM 11,2 km: 96) Tommi Manninen KuUS 2.07.25, 169) Ari Hietanen KuUS 2.34.26.

H10KMH 10,5 km: 3) Paavo Forsberg KuUS 1.49.53, 25) Joni Yrjölä KuUS 2.19.26.

D10KMH 10,5 km: 12) Heidi Kilpinen-Suurnäkki KuUS 2.16.01.

HD5KMH 6,3 km: 10) Pia Hietanen KuUS 1.14.18.